Metsiin syntyy jatkuvasti taimia, joista osa lähtee kehittymään alikasvoksiksi ja isommiksi puiksi. Vaihtelevassa erirakenteisessa metsässä valo- ja kosteusolot ovat huomattavasti suotuisammat taimettumiselle kuin tasarakenteisen sulkeutuneen latvuston alla. Kun tasarakenteista metsää lähdetään muuttamaan yläharvennuksella erirakenteiseksi, puuston alla väljentyneisiin kohtiin ja ajourille alkaa syntyä taimia. Liian voimakkaasti väljennetyn puuston tai isohkojen pienaukkojen yksi ongelma on hyvin runsas taimettuminen ja tiheiköiden syntyminen, mikä johtaa harvennustarpeeseen ja sen myötä lisäkustannuksiin. Rehevillä mailla taas ongelmaksi voi muodostua voimakas heinittyminen, joka estää taimettumista. Hyvin toimiva taimettuminen on tärkeää luonnonvalinnan kannalta. Näin kestävin ja hyväkasvuisin, kuhunkin oloihin parhaiten sopiva taimiaines pääsee jatkamaan kasvua isoksi puuksi.
Kivennäismailla männyn ja koivun taimet menestyvät hyvin halkaisijaltaan yli 40 m pienaukon keskellä. Heinittyminen tai halla voi kuitenkin haitata taimettumista. Pienillä, halkaisijaltaan alle 20 m aukoilla (3,14 aaria) reunametsä ja juuristokilpailu heikentävät taimien kasvua. Etelä-Suomessa tuoreet ja lehtomaiset kankaat taimettuvat useimmiten hyvin, mutta heinittyminen on vaarana pienaukoilla. Sen vuoksi ei kannata tehdä halkaisijaltaan yli 30–40 m (7–12 aarin) pienaukkoja, sillä sitä isommilla aukoilla heinittyminen alkaa haitata taimettumista. Pohjois-Suomessa tämä ei yleensä ole ongelma. Kasvupaikan kosteus ja lievä soistuminen edistää taimettumista.
Turvemailla on usein luonnostaan paljon alikasvosta ja monet kasvupaikat taimettuvat hyvin. Jatkuvan kasvatuksen yläharvennus toimii näissä yleensä hyvin. Ojitetuissa korvissa jo halkaisijaltaan 10–20 m (1–3 aarin) aukot taimettuvat kuuselle, ja suurempiin aukkoihin syntyy helposti myös lehtipuustoa. Suuremmat aukot vähentävät haihduttavan puuston määrää siinä määrin, että pohjaveden pinta nousee, mikä lisää maaperästä vapautuvia metaanipäästöjä ja voi haitata syntyvien taimien tai valmiina olevien alikasvosten kehittymistä. Isommilla aukoilla myös hallaisuus lisääntyy. Turvemailla puuston määrä kannattaa pitää riittävän suurena (tilavuus vähintään 100 m3/ha), jolloin pohjavesipinta pysyy sopivalla tasolla niin puuston kasvun kuin turpeen hiilivaraston säilymisen kannalta. Näin ei tarvitse myöskään avata ojia. Pohjois-Suomen ojitetut korvet taimettuvat yleensä hyvin ja vakiintunut tiheä taimikko syntyy 10 vuodessa. Mäntyvaltaisille reheville turvekankaille (ravinteisuudeltaan vähintään mustikkaturvekangas) syntyy usein helposti kasvatuskelpoinen kuusialikasvos.
Ojittamattomat puustoiset suot tulisi pääsääntöisesti jättää arvokkaina luontokohteina kokonaan metsätalouden ulkopuolelle. Jos ojittamattomien korpien ja rämeiden puustoja kuitenkin käsitellään hakkuin, jatkuvan kasvatuksen menetelmät ovat niille parhaiten soveltuvia. Kun jäävää puustoa on riittävästi haihduttamassa, soita ei tarvitse ojittaa, kuten tehtäisi avohakkuun jälkeen tapahtuvan vettymisen seurauksena. Jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen avulla ojittamattomat korvet ja rämeet voivat säilyttää näille luontotyypeille ominaisen vesitalouden, eikä niitä kuivateta turvekankaiksi, jolloin suoluontotyypit tuhoutuvat.
Juurikäävän vaivaamissa kuusikoissa ei kannata tehdä jatkuvan kasvatuksen yläharvennusta tai säästää alikasvosta. Juurikäävän saastuttamilla alueilla kuuset täytyy poistaa riittävän laajalta alueelta. Laajempi lahovikaisuus edellyttää kuitenkin aina puulajin vaihtoa lehtipuuvaltaiseksi. Tämä voi olla haastavaa alueilla, joilla on suuri hirvikanta. Suositeltavaa on käyttää sopivaa luontaista uudistamista joko reunametsän siemennyksellä tai siemenpuumenetelmällä.
Paksukunttaiset kasvupaikat erityisesti Pohjois-Suomessa taimettuvat huonosti. Siksi niillä on tärkeää säilyttää runsas lehtipuuosuus, minimissään 20 prosenttia puuston tilavuudesta. Toisinaan on tarve tehdä pienaukko- tai kaistalehakkuita, jossa koivu säilytetään ja maanpintaa paljastetaan kevyellä muokkauksella erityisesti koivun uudistumisen edistämiseksi.
Kuusi puolestaan taimettuu helposti myös liian karuille kasvupaikoille, joilla mänty kasvaisi paremmin. Männyn uudistumismahdollisuuksia voi parantaa oikea-aikaisilla hakkuilla ja kivennäismaata paljastavalla kevyellä muokkauksella.
Alikasvokset ovat jatkuvassa kasvatuksessa erittäin tärkeitä. Metsiin syntyy alikasvoksia vähitellen lähes kaikissa kehitysvaiheissa. Tähän vaikuttavat erityisesti kuusen siemenvuodet, valo-olosuhteet ja kasvutila. Alikasvos on voinut syntyä myös siten, että samaan aikaan muun puuston (esim. Koivujen) kanssa uudistuneet kuuset ovat jääneet jälkeen pituuskehityksessään. Alikasvospuiden kasvatuskelpoisuuden kannalta oleellista on alikasvoksen kunto ja elpymiskyky, iällä ei ole niinkään merkitystä.
Alikasvosten käytössä on monia etuja. Ilmaiseksi syntynyt, usein jo hyvinkin varttunut taimikko tai nuori metsä säästää viljelykustannuksia, ja luontaisesti syntyneillä taimilla on usein huomattava etumatka puuston kehityksessä verrattuna istutettuihin taimiin. Alikasvoksia hyödyntämällä myös vältetään taimikkovaiheen tyypillisiä tuho-ongelmia, kuten tukkimiehen täi, myyrät, halla ja heinät. Myös monet riistalajit hyötyvät alikasvoksista.
Alikasvosten hyödyntämisessä on myös haasteita. Puunkorjuussa on varottava alikasvoksia, mikä hidastaa työskentelyä. Siitä huolimatta alikasvospuita myös vaurioituu ja tuhoutuu puunkorjuussa. Tämä ei haittaa hyvin toimivassa jatkuvassa kasvatuksessa, jossa on runsaasti alikasvoksia. Alikasvosten koko ja tiheys vaihtelevat enemmän kuin viljelytaimikoissa. Tämä ei ole ongelma, jos tähdätään eri-ikäiskasvatukseen. Sen sijaan alikasvoksesta uudistettaessa alikasvoksen huomattava aukkoisuus voi aiheuttaa puuntuotostappioita.
Kuusikoiden alikasvoskuusten uudistamisessa on huomioitava juurikääpäriski. Juurikääpä leviää juuriyhteyksien kautta tyvilahoista kuusista alikasvoskuusiin. Juurikääpäisen kuusen lähettyviltä poistetaan kaikki alikasvoskuuset. Koivikoiden ja yleensä männiköidenkään alikasvoskuusilla ei ole tätä ongelmaa. Alikasvos myös kilpailee kasvuresursseista ylemmän jakson kanssa ja vaikuttaa jonkun verran sen kasvuun. Alikasvokset kuitenkin yleensä lisäävät kokonaiskasvua. Alikasvospuiden kunto ja pituuskasvu ennen vapauttamista vaikuttavat niiden kasvun elpymiseen kuluvaan aikaan.
Onnistuneen alikasvosten hyödyntämisen edellytyksenä on, että alikasvospuut ovat terveitä, hyväkuntoisia, elpymiskykyisiä ja hyvälaatuisia. Alikasvosten tulee myös olla kasvupaikalle puunkasvatusmielessä soveltuvaa puulajia, ja niitä on oltava riittävän paljon ja riittävän tasaisesti jakautuneina.
Alikasvosten hyödyntämisessä menetetään se hyöty, mitä jalostetulla siemen- ja taimimateriaalilla voidaan saavuttaa metsänviljelyssä. Toisaalta hyödynnettäessä luontaista taimiainesta luontainen uudistuminen on luonut geneettistä vaihtelua, ja luonnonvalinta valikoinut paikalle sopivan perimän.
Alikasvospuussa tapahtuu fysiologisia muutoksia, kun varjostava puusto hakataan ja alikasvos saa kasvutilaa. Kasvuolosuhteet muuttuvat tuntuvasti: valo lisääntyy, lämpötila nousee ja ilman kosteus vähenee. Varjossa kasvaneelta puuyksilöltä kuluu aikaa sopeuttaa rakenteensa ja elintoimintansa muuttuneisiin olosuhteisiin. Puun hengitys ja haihdutus lisääntyy. Lehtien ja juuriston rakenteen ja elintoimintojen sopeuttaminen kuluttaa myös yhteyttämistuotteita.
Alikasvospuiden kohtuullinen pituuskasvu (5–10 cm vuodessa) ennakoi melko nopeaa kasvun elpymistä. Tällaiset alikasvokset ovat tyypillisiä koivikoissa ja männiköissä, harvassa metsässä ja latvusaukoissa. Alikasvospuiden hyvin vähäinen pituuskasvu ja sateenvarjomainen latvus puolestaan ennakoivat hidasta kasvun elpymistä. Tämä on tyypillistä tiheiden ja varjoisten metsien kuten sulkeutuneiden kuusikoiden alikasvoksille. Yleensä kuitenkin melko vanhakin, jurova kuusen alikasvos elpyy ajan kanssa saatuaan kasvutilaa.
Olemme osa kansainvälistä Pro Silva -verkostoa,
joka edistää luonnonläheistä metsänkäsittelyä