Jatkuva kasvatus pitää metsän puustoisena ja tarjoaa näin ruokaa ja suojaa monille lajeille. Se ylläpitää myös suojelualueiden välisiä yhteyksiä paremmin lajien leviämisreitteinä verrattuna avohakkuiden ja taimikoiden pirstomaan maisemaan. Tässä luvussa esitellään lajeja ja lajiryhmiä, joille metsän peitteisyys on erittäin tärkeää ja joiden elinympäristövaatimuksia voidaan huomioida myös talousmetsien käsittelyssä. Tämän osion sisällön on tuottanut FT Risto Sulkava, joka toimi pitkään Suomen Luonnonsuojeluliiton puheenjohtajana ja vastaa nykyisin Ilmari Räsäsen säätiön tilasta ja sen metsien käsittelystä.
Kuukkeli on eteläisessä puoliskossa Suomea alueellisesti uhanalainen (RT) ja pohjoisosassa maata silmälläpidettävä (NT). Uhanalaiset ja silmälläpidettävät lajit tulee huomioida kestävässä metsätaloudessa. Jatkuva kasvatus on kustannustehokas keino lajin huomioimiseen.
Kuukkelin elintavat
Kuukkeli liikkuu lentämällä puusta toiseen, mutta välttää pitkiä avoalueiden ylityksiä. Yli 100 metrin avoalueet ovat lajille riski, sillä lintupedot saavat avoimessa maastossa kuukkelin helposti kiinni. Kuukkeli suosii kuusivaltaisia metsiä. Pesä on yleensä korpikuusikossa tai muussa suhteellisen pienikokoista ja tiheää puustoa sisältävässä metsän kohdassa. Tiheyden antama suoja on tärkeää erityisesti nuorille, äskettäin pesästä lähteneille poikasille. Jos reviiristä yli 30 % muuttuu kuukkelille sopimattomaksi (avoalueeksi ja taimikoksi), poikastuotto heikkenee voimakkaasti ja populaatio alkaa harventua ja kadota alueelta.
Ohjeita kuukkelin elinympäristön huomioimiseksi talousmetsien käsittelyssä.
Avohakkuut eivät pääasiallisena menetelmänä sovi kuukkelin asuttamalle kuusivaltaisille tai sekametsärakenteisille alueille. Sen sijaan metsän jatkuvasti peitteisenä säilyttävät jatkuvan kasvatuksen hakkuut voivat ylläpitää kuukkelireviiriä ja laajempaa kuukkelialuetta. Laajemmalla kuukkelialueella pienialaiset avohakkuutkin ovat mahdollisia, etenkin mäntykankailla. Tällöin on kuitenkin huolehdittava, siitä että metsän peitteisyys säilyy jatkuvasti yli 70 %:lla alueesta.
Paikkauskolliset vanhat kuukkelit voivat sinnitellä reviirillään vuosikymmenen senkin jälkeen, kun se on muuttunut poikastuottoon kelvottomaksi. Tämä sukupuuttovelka konkretisoituu myöhemmin. Siinä vaiheessa, kun asuttuja reviirejä on enää harvassa ja useimpien poikastuotto on jo heikkoa, populaation pelastamistoimet ovat auttamatta myöhässä.
VAROITTAVA ESIMERKKI: Alueellinen sukupuutto todennettiin tarkoin Pirkanmaalla, jossa kuukkelin säilymisestä huolestuneet esittivät suojelutoimia. Lopulta viimeisille reviireille (Virroilla, Vilppulassa, Kurussa) saatiin suojelualueita, mutta ne eivät ehtineet auttaa harvaa, todennäköisesti myös sukusiitoksesta kärsinyttä, ympäröivien alueiden avohakkuista heikentynyttä populaatiota. Laji katosi 2000-luvulla maakunnasta kokonaan.
Kuukkelin suojelun hintaa selvitettiin 2010-luvun taitteessa Metso-yhteistoimintaverkostohankkeessa (Sulkava 2012). Hankkeessa todettiin, että puunmyyntitulot jäävät saamatta tiheiden säästöpuukohteiden ja pesimäympäristön pienialaisten suojelukohteiden osalta. Yhteistoimintaverkoston raportissa ja aiheesta julkaistussa tutkimuksessa (Pukkala et al. 2012) laskettiin, että kuukkelin huomioiminen metsätaloudessa maksaisi enintään noin 10 % luokkaa hakkuutuloista. Kuitenkin hyvässä metsänhoidossa tulee jättää muutenkin säästöalueita ja näin ollen nämä kustannukset eivät mene kokonaan kuukkelin piikkiin.
Kuukkeli on monilla alueilla ollut pyhä lintu. Metsämiehen sielu jatkoi elämäänsä kuukkelin hahmossa. Kun kuukkeli säilyy metsässä, säilyy siellä monia muitakin havumetsävyöhykkeen metsään kuuluvia lajeja.
Esimerkkikohde
Ilmari Räsäsen Säätiön talousmetsässä Heinäveden Vihtarissa hakkuut toteutetaan pelkästään avohakkuuttomin nk. jatkuvan kasvatuksen menetelmin. Näin pyritään säilyttämään kuukkelin liikkumismahdollisuudet ja reviirin peitteisyys. Lisäksi pesimisalueet, eli vanhat korpilaikut ja joitakin tiheikköjä on merkitty tilan metsien hoitosuunnitelmaan pysyvinä säästökohteina. Tilalla on myös laajempia yhtenäisiä suojelualueita, jolla ei tehdä metsätaloustoimia lainkaan.
Yleisohjeeksi hakkuiden toteutuksessa on Vihtarissa kirjattu, että kohteella on käytössä ainoastaan avohakkuuton metsätalous, ilman pienaukkoja. Vihtarin kohteilla varsinaisia pienaukkojakaan ei käytetä, koska jopa 0,3 hehtaarin aukko tuottaa jo avohakkuun ongelmia. Taimille valoaukoksi riittävä 10–15 metriä halkaisijaltaan oleva mikroaukko saadaan aikaan kahden ajouran risteyskohtaan, poimimalla muutama ylimääräinen puu risteyksen ympäriltä pinoon.
Vuonna 2020 Vihtarissa alkaneessa hankkeessa jalkautetaan kuukkelin huomioivaa metsätalouskäytäntöä laajempaan käyttöön yhteistyössä metsäyhtiö UPM:n kanssa, joka on osoittanut kokeiluun noin 800 hehtaarin talousmetsäalueen. Vuoden 2021 kartoituksessa siellä todettiin elävän ainakin 3–4 kuukkeliparia. Alue on Ilmari Räsäsen Säätiön suojelualueen välittömässä läheisyydessä, jolla on kaksi kuukkelireviiriä. Kokeilussa on kokonaisalaa yhteensä yli tuhat hehtaaria. Näin ollen alueella on todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa kuukkelin säilymiseen eteläisen Suomen alueella.
Lähteet
Pukkala, T., Sulkava, R., Jaakkola, L. & Lähde, E. 2012: Relationships between economic profitability and habitat quality of Siberian jay in uneven-aged Norway spruce forest. Forest Ecology and Management 276:224–230.
Sulkava, R. 2012: Kuukkeli metsiensuojelun monipuolistajana hanke 2009–2011. Linnut vuosikirja s. 32–37.
Liito-orava on EU:n luontodirektiivin 4a-liitteen erityisesti suojeltu laji ja Suomessa uhanalainen (VU). Uhanalaiset lajit tulee aina huomioida kestävässä metsätaloudessa. Lainsäädännön mukaisesti lisääntymis- ja levähdyspaikan säilyttämisvelvoite koskee liito-oravan tapauksessa kaikkia metsässä toimivia.
Vaikka liito-orava on lailla suojeltu, kanta on vähentynyt noin 30 prosenttia 10 vuodessa kahdessa viimeisimmässä uhanalaisarvioinnissa. Liito-oravan suojelumenetelmät metsätaloustoimissa ovat olleet epämääräisiä ja pääosin toimimattomia. Suurin syy epäonnistumiseen liito-oravan suojelussa on ollut avohakkuiden jatkaminen liito-oravakohteilla ja niiden läheisyydessä.
Avohakkuu hävittää liito-oravan elinalueen vuosikymmeniksi. Yksipuulajiset istutusmetsät ja alle 80-vuoden kierrolla toteutettu hakkuukierto estävät liito-oravan paluun alueelle. Metsien pirstoutuminen tekee liito-oravien liikkumisen laajemmalla alueella mahdottomaksi. Näistä syistä laji on uhanalaistunut Suomessa.
Metsän peitteisenä säilyttävät jatkuvan kasvatuksen hakkuut voivat ylläpitää liito-oravan elinpiirin asuttuna, kunhan liito-oravan erityisvaatimukset otetaan huomioon.
Liito-oravan elintavat
Liito-orava liikkuu liitämällä suuresta puusta toiseen, jopa kymmenien metrien matkoja. Yli 100 metrin avoalueet ovat lajille liikkumiseste. Siksi avohakkuut eivät sovi liito-oravareviirille ja etenkään sen ydinalueelle.
Liito-oravan havaitseminen on helpointa etsimällä lajityypillisiä kellertäviä papanoita metsikön suurimpien kuusten ja haapojen alta keväällä lumien sulamisen jälkeen (huhti-kesäkuussa). Runsaasti papanamerkityistä puista, eli puista, joiden alla on selvinä kasoina olevia papanoita, voi päätellä kyseisen puun olevan liito-oravalle tärkeä. Papanamerkitty puu voi olla pesäpuu, reviirin rajoilla sijaitseva reviiripuu tai liitoreitillä tärkeä iso liitopuu. Erilliset selkeät papanakasat puun juuripankolla kertovat paikalla elävän naaraan reviiristä.
Ohjeita liito-oravan elinympäristön huomioimiseksi talousmetsien käsittelyssä.
Liito-oravan asuttamat alueet ja niille säästettävät erityiskuviot merkitään metsätaloussuunnitelmaan.
Liito-oravan vuoksi hakkuutulot jäävät saamatta suojelluilta säästöpuukohteilta ja suojelukohteilta. Kuitenkin näitä tulee hyvässä metsänhoidossa muutenkin jättää metsiin aina, eli juuri liito-oravan vuoksi ylimääräiset kustannukset ovat vähäisiä. Liito-orava tuleekin usein huomioiduksi taloudellisesti kannattavan hyvän metsätalouden oheistuotteena.
Esimerkkikohde
Ilmari Räsäsen Säätiön talousmetsässä hakkuut toteutetaan pelkästään avohakkuuttomin, jatkuvan kasvatuksen menetelmin. Se säilyttää liito-oravan vaatimat liikkumismahdollisuudet. Lisäksi pesimisalueet, eli vanhat sekapuustoiset ja erityisesti haapoja sisältävät kohdat metsässä on merkitty tilan metsien metsänhoitosuunnitelmaan pysyvinä säästökohteina. Tilalla on myös laajempia yhtenäisiä suojelualueita, jolla ei tehdä metsätaloustoimia lainkaan. Tilan metsiin on myös asetettu lukuisia liito-oravallekin sopivia pesäpönttöjä.
Talousmetsien harvennus- tai poimintahakkuina toteutettavissa jatkuvan kasvatuksen hakkuissa jätetään kaikki kolopuut, joitakin tiheitä kuusitupsaita ja erilaiset vaihettumisvyöhykkeet eli esim. suon ja metsän väliin jäävä noin 50 m levyinen vyöhyke käsittelemättä. Samoin pääosa koivuista sekä kaikki haavat ja lepät jätetään kaatamatta. Ne ovat liito-oravalle tärkeitä ravintokohteita, suojapaikkoja ja kolojen paikkoja, mutta samalla ne lannoittavat ja kalkitsevat maaperää. Lepän juurinystyrät sitovat ilmakehän typpeä ja lehtien pudotessa leppä lannoittaa ympäristöään. Haapa puolestaan on voimakkaan emäksinen ja sen lehtikarike toimii kalkitsemisen tavoin. Lehtipuut lisäävät lannoitus- ja kalkintavaikutuksellaan ympäristön havupuiden kasvua. Lisäksi uusien taimien syntyminen on helpompaa lehtipuiden läheisyydessä ja siksikin lehtipuita kannattaa jatkuvan kasvatuksen menetelmässä suosia.
Kun taimettuminen onnistuu hyvin, ei metsää tarvitse uudistaa istuttamalla tai kylvämällä ja tämä tuo säästöä. Samoin maanmuokkaus ja taimikonhoitotyöt jäävät käytännössä tarpeettomiksi. Tässä metsänomistaja säästää yhteensä noin 2000 € / hehtaarilla verrattuna avohakkuumetsätalouteen.
Risto Sulkava kommentoi:
“Liito-orava on hyvä indikaattori metsäluonnon tilasta. Kun laji säilyy metsässä, säilyy siellä monia muitakin monipuoliseen lehti-sekametsään kuuluvia lajeja. Avohakkuumetsätalouden menetelmillä liito-oravan säilyttäminen on osoittautunut erittäin vaikeaksi tai mahdottomaksi. Avohakkuiden muuttamista avohakkuuttomiin menetelmiin liito-oravakohteilla, yritetään parhaillaan saada laajempaan käyttöön meneillään olevassa valtakunnallisessa Liito-orava-LIFE-hankkeessa. On kuitenkin epäselvää, onnistutaanko tälläkään kerralla muuttamaan asenteita siten, että avohakkuut todella lopetettaisiin liito-oravan elinpiireillä. Vastustus tuntuu edelleen olevan kovaa ja on mahdollista, että entinen meno jatkuu siitäkin huolimatta, että aiempi lisääntymis- ja levähdyspaikan suppeaan tulkintaan perustuva suomalainen käytäntö on todettu laittomaksi sekä Suomessa KHO:ssa että Komissiossa EU-tasolla. Näistä päätöksistä johtuen Suomessa oli pakko muuttaa lainsäädäntöä ja aloittaa LIFE-hanke, jolla toimivia menetelmiä yritetään saada käytäntöön, mutta vaikeaa tilanteen ymmärtäminen tuntuu olevan. Näin siitäkin huolimatta, että liito-orava on erittäin helppo ottaa talousmetsien käsittelyssä huomioon – kunhan vain luopuu avohakkuuajatuksista.”
Metsäkanalinnut, erityisesti metso ja pyy, mutta myös teeri, vaativat elinalueeltaan peitteistä metsää, jossa on eri puulajeja. Metso tarvitsee aikuisena vanhoja hakomamäntyjä sekä suojaisia kuusikoita. Metsonsoidin sijaitsee usein mäntyvaltaisella ja suhteellisen harvalla, mutta runsaasti alikasvosta (esim. kuusentaimia, katajaa) sisältävällä alueella, jossa näköetäisyys ei ylitä metsokukon korkeudella 50 metriä. Pyy tarvitsee tiheitä metsäalueita ja leppää norkkoravinnoksi talvisin. Teeri puolestaan hyötyy suurista koivuista.
Kaikkien kolmen metsäkanalintulajin poikaset kasvavat etenkin mustikan lehdillä elävillä toukilla. Hyönteisravintoa on oltava lähellä pesäpaikkaa ja suojaavan metsän sisällä. Parhaat ruokailumaat ovat kangasmaan ja soiden tai pienten soistumien laitoja, joissa emo kuljettaa poikaset päivällä syömään suolle ja yöksi takaisin lämpimämmälle kangasmaalle. Ensimmäisinä elinviikkoinaan poikaset kuolevat herkästi kylmään, etenkin jos ne kastuvat. Siksi soiden ja metsämaan ojitus on metsäkanalinnuille erityisen haitallista.
Kanalinnuille hyvä metsätalous toimii ilman laajoja avohakkuita, korkeintaan 0,1 hehtaarin kokoisia pienaukkoja tehden. Ojitus on erittäin haitallista kanalintupoikueille. Siksi on oleellista siirtää ainakin kaikki turvemaat kokonaan avohakkuuttomaan metsätalouteen. Jos alueella on vanhoja ojia, niiden annetaan umpeutua itsestään. Ojien penkkoja pitkin voidaan myös ajaa hakkuiden yhteydessä raskailla koneilla, joka parhaimmillaan painaa ojia umpeen. Soiden laidat ovat metsäkanalintujen pesimäalueina keskeisiä ja niillä ojien häviämistä tulisi nopeuttaa luomalla ojat kaivinkoneella kokonaan umpeen.
Avohakkuuttomassa metsätaloudessa säilytetään alikasvos, eli kaiken kokoisia puita pienistä taimista suuriin puihin saakka. Säilyvä erirakenteisuus pitää metsän lähellä maanpintaa tiheänä, vaikka suuria puita korjataankin hakkuissa säännöllisesti teollisuuden käyttöön. Kun tiheä alikasvos säilyy, se suojaa metsäkanalintuja ja erityisesti niiden poikasia pedoilta. Metson soidinpaikan säilymiselle alikasvos on keskeisen tärkeä. Pysyvästi hakkaamattomina säilytetään erityiskohteet kuten suon laitojen vaihettumisvyöhykkeet, jokien, pienten purojen ja lähteiden ympäristöt, soistumat sekä esimerkiksi kalliomäet ja jyrkänteiden lähiympäristöt sekä muut vaikeasti hakattavat kohteet. Nämä kannattaa merkitä metsätaloussuunnitelmiin pysyvinä suojelukohteina, jotta seuraavakin toimijasukupolvi muistaa ne huomioida.
Hyvässä metsätalousmallissa jatkuvan kasvatuksen metsästä ei koskaan hakkuissa poisteta minkään puulajin kaikkia yksilöitä. Aina jätetään pystyyn metsolle tärkeitä suuria mäntyjä ja teerelle tärkeitä suuria koivuja. Pyyn ruokailupuiksi säilytetään kaikki mahdolliset lepät. Samalla leppä lannoittaa muita puulajeja, sillä se on ainoa puulaji, joka kykenee sitomaan typpeä suoraan ilmakehästä. Myös haapaa suositaan, koska sen emäksinen lehtikarike kalkitsee maaperää ja parantaa siten muiden puulajien kasvua.
Puunkorjuussa ohje kaatokonetta ajavalle metsurille on yksinkertainen; ota aina runsaimman puulajin suurimpia puuyksilöitä, mutta säilytä yksittäisiä kaikkein suurimpia puita. Suurimmat säästöpuut pitää merkitä erikseen, jotta niitä ei vahingossa kaadeta. Kerralla kaadetaan noin kolmannes – puolet suuremmista puuyksilöistä. Kaikki pienet ja keskikokoiset puut jätetään paikoilleen. Kuitupuukokoinen puu pyritään jättämään kasvamaan ja kaadetaan vasta tukkikoossa, koska puun arvo kasvaa eniten juuri tuossa vaiheessa. Samalla välikoon puut luovat metsään kanalinnuille tärkeää tiheyttä, näkösuojaa.
Paikalliset metsästäjät usein tietävät hyvät metsäkanalintujen poikasalueet. Heidän tietojaan kannattaa käyttää hyödyksi etsittäessä tärkeimpiä kohteita, joilla esimerkiksi ojia aktiivisesti poistetaan maisemasta. Yleisemmin jatkuvan kasvatuksen taloudellisesti optimaalinen toteutus vastaa varsin hyvin metsäkanalintujen elinympäristövaatimuksia. Kun taloudelliseen optimiin lisätään suurimpien puuyksilöiden säilyttäminen pysyvästi ja vaihettumisvyöhykkeiden kaltaisten erityiskohteiden säilyttäminen pysyvästi hakkuiden ulkopuolella, menetelmä vastaa erinomaisesti metsäkanalintujen vaatimuksia.
Metsäkanalinnuilla on tärkeä merkitys monissa kulttuureissa. Metsästyksen kohteina ne ovat tietysti oleellinen osa metsää ja siksikin metsien käsittely kanalinnut säilyttävällä tavalla on usein paikallisille ihmisille miellyttävä vaihtoehto. Jatkuva kasvatus sopii kanalintukantojen säilyttämiseen ja parantamiseen metsätalousmenetelmistä parhaiten.
Olemme osa kansainvälistä Pro Silva -verkostoa,
joka edistää luonnonläheistä metsänkäsittelyä