Jatkuvasta kasvatuksesta käytävä keskustelu saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta – ja usein onkin sitä. Keskustelua auttaa ymmärtämään lyhyt katsaus jatkuvan kasvatuksen ja avohakkuiden historiaan.
Ennen toista maailmansotaa avohakkuita tehtiin Suomessa vain poikkeustapauksissa. Voimassa olleen yksityismetsälain mukaan avohakkuita sai tehdä vain kasvukykynsä menettäneissä metsissä.
Määrämittaharsinta oli vallitseva hakkuutapa Suomen metsissä vuosina 1850–1950. Puita hakattiin poimimalla ne puut, jotka täyttivät sen aikaiset minimiläpimitat ja muut tukkipuiden laatuvaatimukset. Esimerkiksi vuonna 1850 tukkipuun minimiläpimitta rinnankorkeudelta oli 36 cm ja se pieneni sadassa vuodessa puoleen. Hakkuiden toteutus vaihteli ajan ja paikan mukaan ja riippui ennen kaikkea puuston menekistä. Määrämittaharsinta oli yleensä pelkkää puunkorjuuta eikä siinä ajateltu tulevaa metsän kasvua. Isot puut poistettiin toistuvasti eikä uudistumiseen ja säästetyn puuston määrään ja laatuun useimmiten kiinnitetty juurikaan huomiota. Hakkuun jälkeen metsä jäi usein vajaapuustoiseksi ja aukkoiseksi. Jäljelle jääneet puut olivat latvuksiltaan usein heikkokuntoisia, jolloin metsä kasvoi ja uudistui hitaasti. Mäntyihin painottuvat määrämittahakkuut johtivat usein myös kuivien kasvupaikkojen kuusettumiseen.
Toisen maailmansodan syttyminen vuonna 1939 lisäsi akuutisti polttopuun tarvetta. Tämän seurauksena avohakkuita tehtiin aiempaa enemmän sekä yksityisten että valtion metsissä hyvien kulkuyhteyksien varrella. Sodan jälkeen, 1950-luvulla, Metsähallitus laajensi avohakkuiden käytön valtion metsissä moninkertaiseksi aiempaan verrattuna.
Metsänhoidollinen harsinta on eri asia kuin määrämittaharsinta. Ylipäätään ’harsinta’ oli aiemmin neutraali puuston harventamista tarkoittava metsänkäsittelyn termi, jossa kohdistetaan hakkuita myös isoimpiin puihin, eikä siihen liittynyt arvottavaa näkemystä. Metsänhoidollisessa harsinnassa kiinnitetään huomio hakkuupoistuman lisäksi erityisesti puunkasvatuksen jatkumiseen. Tukkipuun saanti turvataan säilyttämällä riittävä puustopääoma hakkuukierrosta toiseen sekä kasvattamalla kaikenkokoisia puita ja varmistamalla niiden kehityskelpoisuus. Harsintametsiköiden puiden kasvuprosentit olivat varsin korkeita ja metsien alhainen puuntuotantokyky johtui pääasiassa puustopääoman pienuudesta, mikä vähensi kasvua. Onkin arveltu, että jos Suomessa olisi 1800-luvulla kiinnitetty huomiota myös jäljelle jäävän puustopääoman suuruuteen ja laatuun, puuntuotannolliset kielteiset seuraukset olisivat todennäköisesti olleet merkityksettömiä[1].
Vuoden 1948 harsintajulkilausuma muutti tilannetta ratkaisevasti. Julkilausuma vaati, että määrämittahakkuista siirrytään metsikkötalouteen siemen- ja suojuspuuhakkuin ja että tarpeen mukaan voidaan tehdä avohakkuita ja metsänviljelyä. Harsintajulkilausuman jälkeen selväpiirteisistä uudistushakkuista ja alaharvennuksesta tuli metsätaloudessa normi, jonka toteutumista piirimetsälautakunnat valvoivat tiukasti. Avohakkuut ja metsänviljely yleistyivät ensin valtion ja yhtiöiden metsissä Pohjois-Suomessa 1940- ja 50-luvulla ja sittemmin niiden käyttö laajeni valtamenetelmäksi myös yksityismetsissä. Harsintajulkilausuman seurauksena avohakkuusta, metsänviljelystä ja alaharvennuksista tuli nopeasti vallitseva metsänkäsittelymenetelmä.
Määrämittaharsinnasta saadut kielteiset kokemukset ovat hallinneet jatkuvasta kasvatuksesta käytyä keskustelua. Metsäammattilaisten, metsälain valvojien, vallitsevan metsäpolitiikan ja metsäntutkimuksen suhtautuminen erirakenteisten metsien kasvatukseen oli pitkään jyrkän kielteinen, joten se oli Suomessa käytännössä kiellettyä vuosina 1950–1997. Siitä huolimatta jotkut yksittäiset metsänomistajat jatkoivat tällaisia hakkuita. Seuraukset saattoivat olla kovat: Metsälautakunnat (nyk. metsäkeskukset) asettivat poimintahakkuiden tekijöitä syytteeseen metsänhävityksestä.
Jatkuvaa kasvatusta alettiin tutkia Metsäntutkimuslaitoksella vuonna 1980 Varttuneen metsän metsänhoidolliset vaihtoehdot -tutkimushankkeessa. Yhtenä käsittelynä oli jatkuva kasvatus, jolloin termi ‘jatkuva kasvatus’ otettiin käyttöön[2]. Hankkeessa mitattiin koealoja erirakenteisissa metsissä ja luonnonsuojelualueilla sekä perustettiin valtakunnallinen tutkimuskoealaverkosto erilaisille kasvupaikoille. Ensimmäiset jatkuvan kasvatuksen ohjeet laadittiin vuonna 1982 Paatsjoen metsätalousalueen metsien käsittelyohjeisiin eriävänä mielipiteenä. Kymmenen vuotta myöhemmin Erämaalain valmistuttua ohjeita alettiin käyttää Hammastunturin erämaa-alueella, kunnes Metsähallitus päätti lopettaa kaikki hakkuut erämaa-alueilla yleisen vastuksen vuoksi.
Puustorakenteen vaikutusta kasvuun ja uudistumiseen jatkuvassa kasvatuksessa on tutkittu kenttäkokeiden lisäksi valtakunnan metsien inventointiaineistojen pohjalta. Niiden perusteella on laadittu jatkuvan kasvatuksen käsittelymalleja ja vuoden 1996 metsälain uudistuksessa menetelmän käyttö tuli mahdolliseksi erityiskohteissa. Laajempi käyttö ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä metsälaki edellytti jättämään hakkuun jälkeen niin paljon suurta puustoa, ettei jatkuvan kasvatuksen harjoittaminen käytännössä onnistunut hyvin.
Suomalaisten metsiä koskevia näkemyksiä kartoitettiin valtakunnallisella kyselyllä vuonna 2008.[3] Metsien talouskäytöllä on yleisesti ottaen kansalaisten hyväksyntä. Kuitenkin 70 % suomalaisista ei hyväksynyt avohakkuita.[4] Samassa kyselyssä esitettiin avoin kysymys "Mihin sinä haluat kiinnittää huomiota metsiä koskevassa päätöksenteossa?", suurimpana asiana esille nousi avohakkuiden vastustus.[5]
Metsälakia uudistettiin vuonna 2013 niin, että rajoitukset jatkuvan kasvatuksen käytölle poistettiin. Laki tosin ei sisällä termiä jatkuva kasvatus tai sen synonyymejä, vaan asiaa käsitellään uudistamisvelvoitteen kautta. Uudistamisvelvoite ei koske 0,3 hehtaaria pienempiä aukkoja. Eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatukselle määriteltiin myös tasaikäisrakenteisten metsien kasvatusta alhaisemmat minimipohjapinta-alat hakkuun jälkeen. Uudistettu metsälaki astui Suomessa voimaan vuonna 2014 ja jatkuva kasvatus tuli vasta silloin lain puitteissa tasavertaiseksi menetelmäksi jaksollisen kasvatuksen rinnalle. Samana vuonna uudistettuihin metsänhoidon suosituksiin sisällytettiin suositukset eri-ikäisrakenteisten metsien kasvatuksesta poiminta- ja pienaukkohakkuin.
----------------------------------------
[1] Vuokila, 1984
[2] Lähde, E., Norokorpi, Y. & Oikarinen, M. 1985. Mikkelin ekoläänin metsien vaihtoehtoiset käsittelymallit. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 180. Metsäntutkimuslaitos.
[3] Suomen metsät ja metsäpolitiikka – kansalaisten näkemyksiä
[4] Values, Fairness and Legitimacy : In the Context of Finnish Forest and Nature Conservation Policy
[5] ”Avohakkuut pitäisi kieltää” : Kansalaisten mielipiteitä metsiä koskevasta päätöksenteosta
Olemme osa kansainvälistä Pro Silva -verkostoa,
joka edistää luonnonläheistä metsänkäsittelyä