Kyllä Lappi taamoo eli kuinka jatkuvan kasvatuksen tutkimus pääsi alkuun

Kyllä Lappi taamoo eli kuinka jatkuvan kasvatuksen tutkimus pääsi alkuun

Sanonnalla ”Kyllä Siperia opettaa” tarkoitetaan oppimista kovien kokemusten kautta. Lapissa sama asia todetaan poronhoidosta lainatulla tokaisulla: ”Kyllä Lappi taamoo”. En ole käynyt Siperiassa, mutta sanonnan pätevyyden olen päässyt kokemaan menneinä vuosina metsäntutkijana ja luonnonsuojelun virkamiehenä Lapissa. Laaja Lapinmaa metsineen, jänkineen ja tuntureineen on todellinen luonnon korkeakoulu ja jatkuvan kasvatuksen opettaja, jos on vastaanottavainen tarjolla olevalle opetukselle.

Tutkijaksi Rovaniemelle

Tuoreena metsäpatologina aloitin tutkijanurani Flooran päivänä 1970, kun Metsäntutkimuslaitoksen Rovaniemen tutkimusasema perustettiin. Meitä oli aluksi neljä tutkijaa, yhtenä Erkki Lähde, joka toimi myös tutkimusaseman johtajana. Tehtävänäni oli tutkiaPohjois-Suomen laajoja männyn taimikkotuhoja. Näkymät olivat usein karseita katsella: satojen hehtaarien yhtenäisiä avohakkuualoja oli viljelty kulotuksen jälkeen männylle ja taimikoita oli laajasti tuhoutunut tai tuhoutumassa. Päällimmäisinä aiheuttajina olivat yleensä männyn talvihome, silloin vielä nimellä lumikariste, ja männyn versosurma eli versosyöpä, joka tartuttaa vain kunnoltaan heikentyneitä taimia.

Käytännön ammattimiesten ja Erkin kanssa kohteita katsastaessamme alkoivat hahmottua syyt vakaviin ongelmiin: Paikallisen siemenen puutteen vuoksi oli käytetty jopa Pohjois-Karjalasta ja Keski-Suomesta siirrettyä männyn siementä. Erityisesti viileinä, lyhyinä kesinä taimet eivät ehtineet talveutua kestämään talven rasituksia Toinen keskeinen ongelma liittyi kasvupaikkaan. Suositusten mukaan vanhat kuusikot piti avohakata ja viljellä männylle. Siten saataisiin tuottoisia männiköitä. Tutkimuksemme osoittivat, että ongelma-alueiden maaperä oli liian hienojakoista ja kosteaa männyn menestymiselle. Ongelmat kärjistyivät erityisesti sateisina kesinä.

Itsemurhakuusikot, onko niitä?

Vallitseva käsitys oli, että vanhat kuusikot ovat kuolemassa pystyyn ja siksi niiden hakkuita piti kiirehtiä. Luulon vahvistamiseksi niitä kutsuttiin ”itsemurhakuusikoiksi”. Siten taattiin ainakin sellutehtaille raaka-aineen riittävyys. Koska kuusikot olivat uudistamisongelmien ytimessä, aloin selvittää niiden lahovikaisuutta, lahottajia ja lahoamisnopeutta väitöskirjatyönä. Se valmistui vuonna 1979. Metsänhoitotieteen lisensiaattityön tein samojen kuusikoiden alikasvoksista sekä niiden syntyyn ja kehitykseen vaikuttavista tekijöistä.

Monipuolinen aineisto osoitti, että lahovikaisuuden eteneminen on hidasta samoin kuin puiden kuolemisvauhti. Korkeallakin sijaitsevissa kuusikoissa on aina kohtuullisen paljon kuusen ja koivun alikasvosta. Puuston rakenne on erittäin eri-ikäistä sirkkataimista liki neljäsataavuotiaisiin kuusivanhuksiin. Kehityksen jatkuvuus on varsin hyvin ja tasapainoisesti turvattu. Itsemurhakuusikkoa en ole vielä tähän päivään mennessä nähnyt. Metsäpalo vanhassa kuusikossa on erittäin harvinainen, mutta kohdalle osuessaan se merkitsee uudistumisen nopeutumista. Metsä ei koskaan tuhoudu kokonaan, vaan aina jää jäljelle eläviä puita. Palossa vapautuneen tilan valloittavat pian taimet ja lehtipuiden vesat. Kehitys etenee aluksi lehtipuuvaltaisena ja kuusen alikasvokset elpyvät ottaen tilansa vähitellen. Avohakkuiden rinnastaminen luonnonmukaisuudessa metsäpaloihin vaatii varsin harhaista ajattelua.

Luonnon monimuotoisuus alle nollatason

Keräsin aineistoa myös tutkimushankkeessa, jonka nimi oli ”Avoalan suuruuden vaikutus metsänviljelyn onnistumiseen”. Kiersin koealat Valtimolta, Pudasjärvelle ja Savukoskelle asti yleensä yksin syksyisin. Erityisesti muuan inventointimatka Savukoskelle jäi mieleeni. Majoituin pieneen kämppärähjään laajan, horisonttiin asti ulottuvan taimikkoalueen reunassa. Taimikko oli pahoin tuhoutumassa ja odotti uusintaviljelyä. Illan tullen tuuli tyyntyi ja täysikuu nousi valaisemaan ankeaa maisemaa. Vallitsi täydellisen rikkumaton hiljaisuus – ei edes kämpille tyypillistä myyrän rapinaa kuulunut. Tuntui kuin luonnon monimuotoisuus olisi vajonnut alle nollatason.

Itsepäisesti päin mäntyä

Lapissa istuu edelleenkin varsin tiukassa käsitys, että vain männyn kasvattaminen kannattaa. Kuusi kasvaa kyllä aluksi hitaasti, mutta se tarvitsee pohjoisessa aina seurakseen koivua, sitä enemmän mitä hienojakoisemmasta maasta on kyse. Koska sekä tutkimus että käytännön kokemus osoittivat, että mäntyä ei voi kasvattaa hienojakoisilla, kosteilla mailla, soiden ojituksessa käytetty metsäaura kiskottiin kivennäismaille ja aloitettiin maan vaottaminen. Ensimmäiset kokeilut tehtiin jo 1960-luvun puolivälissä ja siitä vauhti kiihtyi vuosi vuodelta, kun männyn taimet menestyivät ainakin aluksi vakojen pientareissa ja palteissa. Tuloksista innostuttiin niin, että samalla auralla ruvettiin vetelemään kaikenlaiset viljelyalat. Erkki yritti toppuutella vauhtia ja vaati sitten kaikenlaisen aurauksen lopettamista sen lukuisten haittavaikutusten vuoksi. Metsähallitus lopetti aurauksen vasta 1990-luvulla, mutta yksityismetsissä käyttöä jatkettiin pidempään.

Luonto näyttää mallia

Lapin metsien uudistamisongelmat saivat vääjäämättä pohtimaan, kuinka luonto hoitaa metsät. Silloin kuten vieläkin metsäammattilaiset yrittävät uskotella, että metsää on välttämättä hoidettava. Ajatus on tietenkin absurdi. Se on helppo todeta menemällä katsomaan elinvoimaisia, monimuotoisia metsiä, joita ei ole koskaan hoidettu. Me teimme niin Erkin ja muiden luontoystäviemme kanssa retkeilemällä suojelualueilla. Luonnonmetsässä jatkuvuus on taattu: taimia syntyy tarpeen mukaan ja ne pääsevät nousemaan sitä mukaa kuin tilaa tulee. Luonnonvalinta tekee samalla loputonta jalostustyötään hyväksyen jatkoon sopivimmat yksilöt – takuulla vain paikallista alkuperää. Luonnon dynamiikkaa on jatkuvaa uudistumista ja kasvua. Sen havaitsemisesta saatiin idea myös itse metsänhoitomenetelmälle jatkuva kasvatus. Metsänhoitoa eli hakkuita tarvitaan vain, kun on tarve korjata puuta käyttöä varten.

Tutkimus käynnistettiin

Erkki valittiin vuonna 1979 Metlan metsänhoidon professoriksi. Väiteltyäni samana vuonna sain nimityksen Pohjois-Suomen metsänhoidon erikoistutkijaksi. Muiden tutkimushankkeiden ohella käynnistimme valtakunnallisen vaihtoehtoisten metsänhoitomenetelmien tutkimuksen, jossa oli mukana myös jatkuva kasvatus erilaisin käsittelyvoimakkuuksin. Käsittelymallit laadittiin tilapäiskoealoja mittaamalla kohteissa, joita oli käsitelty puuston eri-ikäisrakenne säilyttäen.

Puustotiedon aarrearkku löytyi

Metlan ylijohtajan vaihduttua määrärahojamme supistettiin olennaisesti vuonna 1990. Kenttätöihin ei ollut enää läheskään yhtä hyviä mahdollisuuksia. Mutta vanha sanonta ” ei niin pahaa,ettei jotain hyvääkin” piti jälleen paikkansa. Rupesimme hyödyntämään Suomen laajimpia ja edustavimpia metsänmittausaineistoja eli valtakunnan metsien inventointitietoja (VMI). Ensimmäinen inventointi tehtiin 1920-luvun alussa, jolloin valtaosa metsistä oli kehittynyt luonnonvaraisesti. Luokittelimme puustorakenteet koealoittain. Kaikki metsät olivat tuolloin eri-ikäisrakenteisia sekametsiä, vaikka luonnonmetsien väitetään usein edelleenkin kehittyvän tasarakenteisiksi yhden puulajin metsiksi.

VMI3:n koealoilla 1950-luvunalussa oli mitattu tarkoin myös kaikki taimet ja alikasvokset. Aineistot osoittivat, että eri-ikäisrakenteisissa metsissä on kaikilla kasvupaikoilla riittävästi alikasvosta turvaamaan jatkuvan kasvatuksen toimivuus. Käsitellyistä metsistä löytyi vertailuun sekä jaksollisen että jatkuvan kasvatuksen puustorakenteita. Laadimme aiheesta useita tieteellisiä artikkeleita arvostettuihin kansainvälisiin julkaisusarjoihin. Tulokset osoittivat, että jatkuvarakenteiset puustot kasvavat lähes poikkeuksetta paremmin kuin tasarakenteiset puustot mutta ilman kalliita hoitotöitä.

VMI:n puustotietojen aarrearkun kaivelu osoitti vakuuttavasti jatkuvan kasvatuksen erinomaiset käyttömahdollisuudet kaikkialla Suomessa. Samaan tulokseen voi päätyä suurta luonnonkirjaa lukemalla metsissä liikkuen.

‍